...käytyä siellä perheneuvola mikä lie paikassa. Jossa siis minut vastaan otti psykiatri. Olin paikalla jo 20 minuuttia ennen sovittua aikaa. Siis pihalla, autossa. Pelotti ja jännitti. Katselin vieressä olevia taloja ja ikkunoista kyylääviä mummoja ja tuli taas tuttuja tuntemuksia. Siinä ne kyylää, kun hullut menee hoitoon. Kädetkin tärisi ja kuikuilin ympärilleni näkyykö ihmisiä. Oli hankalaa nousta autosta mutta menin kuitenkin sisälle. Kyseessä oli tavallinen kerrostalo, jossa oli siis "toimistotilat" asunnossa. Ovikelloa soitettuani tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes ovi avattiin. Ja siinä välissä tunsin ainakin 10 ovisilmän läpi tuijottavaa mummonsilmää selässäni.

Oli vaikeaa istua, en saanut edes takkia pois. Katossa olevat laatat (mitä lie äänieristelaattoja tms) olivat kovin mielenkiintoisia ja käsille ei ollut paikkaa. Nainen meni kuitenkin heti suoraan asiaan ja kysyi mikä vaivaa, ei sanomansa mukaan oikein muistanut mitä terkkari oli selittänyt, kun ajan varaamisesta oli jo aikaa. Koitin siinä sitten änkyttää, että kun on olo ettei mikään kiinnosta, on alakuloinen ja paska olo koko ajan, en ole koulussa jne. Alkuun oli todella vaikeaa sanoa, tai löytää sanoja, mutta kyllä sitä sitten sai jotain sanoiksi kun spyyketäti osasi esittää oikeita kysymyksiä.
Sitten koitettiin jutella parisuhteesta, mutta se oli hankalaa, en oikein osannut selittää asioita. Tai en löytänyt sanoja. Kaikki on periaatteessa hyvin muttei kuitenkaan ole ja ei oikein osata keskustella asioista ja.. Sitten tuli kysymys, että mihin sinä hänessä ihastuit ensimmäisenä, tai kun näit hänet ensimmäisen kerran. Tuli tunne, että olisi pitänyt osata sanoa jotain maailmoja mullistavaa jne. Sanoin vain, että hän oli mukava, kokonaisuus ratkaisi. Muutenkin, kun piti vastailla parisuhdetta koskeviin kysymyksiin tuli hetkellisesti tunne, että ajatteleekohan tuo, että miksi me ollaan edes yhdessä. Kun oli niin vaikea löytää sanoja. Vaikken missään nimessä halua suhdettaa lopettaa, niistä vaikeuksista huolimatta joita on ollut ja on nyt, suhde on minusta vakaalla pohjalla ja tuntuu kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvältä.

Sitten tuli lisää kysymyksiä. Kysymyksen "Kuinka arvokkaaksi koet itsesi"- jälkeen meni sitten kuppi nurin, kun sain ensin vastauksen änkytettyä. En juuri minkään arvoiseksi. Sen jälkeen alettiin miettiä, että miksi ja kohta oltiinkin lapsuudessa. Sain sanottua, että minua on kiusattu koko ala-aste ja jonkin verran vielä ylä-asteellakin. Oli järkytys itselle, kuinka hankalaa asiasta oli alkuun puhua ja se, kuinka se järkytti tunnetasolla, tai sai aikaan niin voimakkaan reaktion. Melkein koko loppuajan sitten itkinkin :/
Kiusaamisesta puhuttiin pitkään, spykka kyseli millaista kiusaaminen oli (fyysistä, henkistä, rankkaa, melkein jokapäiväistä, johtui kateudesta pohjimmiltaan), kuinka monta kiusaajaa oli (4), miten opettajat suhtautuivat (eivät mitenkään...), miten vanhemmat suhtautuivat (äiti lohdutti aina, soitteli kiusaajien vanhemmille ym) jne. Sain käsiini nenäliinan, sitä oli hyvä räpeltää, kädetkään ei tärränny niin pahasti. Puhuttiin myös siitä, että piti itsenäistyä niin aikaisin, mutta sitä lähinnä sivuttiin. Ehkä siitä sitten lisää myöhemmin, aika oli kuitenkin rajallinen.

En muista kaikkea mistä puhuttiin, mutta loppuaika puhuttiin lähinnä tuosta kiusaamisesta. Loppuajasta puhuminen oli jo helpompaa, vaikka itkettikin, mutta kai se jonkinlainen luottamus alkoi nostaa päätään. Tuli tunne että olisin halunnut kertoa vielä siitä ja siitä asiasta. Sitten psykka väläytti, että olenko kuullut aiemmin EMDR-terapiasta.. Oli pakko vastata kieltävästi. Se on jotain silmänliiketerapiaa, josta kiinnostuneet voi lukea täältä. Käski myös minun tutustua siihen, että tiedän suunnilleen mitä on tulossa. Lisäksi ensi perjantaihin mennessä on mietittävä jokin oikein paha kiusaamistilanne tai useampikin valmiiksi, joita sitten yritetään käsitellä tuon menetelmän avulla. Tai siis tehdä niistä vähemmän merkityksellisiä. Täti oli siis sitä mieltä, että mulla selkeästi on trauma/moja. Saattaa myöhemmin olla sitä mieltä, että niitä on aika monta muutakin, saa nähdä.

Ens kerralla naisen tapaaminen ei pelota niin paljoa, mutta tuo EMDR-terapia kyllä vähän pelottaa. Tai jotenkin pelkään niitä reaktioita joita se luultavasti saa aikaan. En tiedä miksi. Mutta menen kuitenkin. Ulos päästyäni piti istua hetki autossa ja rauhoittua. Kävin kaupassa ja siellä meinasin purskahtaa itkuun vähän väliä, mutta sain itkut nieleskeltyä pois. Autossa sitten itkin ennen kotiintuloa. Avon kanssa en oikein vielä pystynyt reissusta juttelemaan mutta yritän kyllä uudestaan. Koko päivä on mennyt vähän noita asioita käsitellessä, en esim. päiväunillakaan oikeastaan nukkunut.

Syömiset on pysyneet kurissa ja tehtiin tänään avon kanssa yhdessä hyvää ruokaa.