Luin äsken kaverini kirjoituksen hänen blogistaan. Sielläkin puhuttiin syömishäiriöstä, tällä kertaa anoreksiasta. Lainaan pätkän hänen tekstiään:

"Kun ajattelee asiaa... Kun ihminen alkaa laihduttaa, hän laihduttaa ylipainon takia. Koska lihava on ruma. Kun hän saavuttaa normaalipainon ja ihmiset alkavat kehua ulkonäköä, nouseeko sillä kusi päähän vai täh? Koska minun järjen mukaan kun joku saa positiivista palautetta jostain, se on palkinto hyvin tehdystä työstä. Eli laihduttaminen tuottaa mielihyvää, koska siitä saa palkinnon. Sitten kun kuitenkin se palkitseminen lakaa, miksi sitä laihduttamista pitää jatkaa? Silkkaa itsepäisyyttäkö? Vai senkö takia, että kommentit ovat muuttuneet negatiivisiksi ja aikaisemmin on saanut hyvää palautetta laihduttamalla? Vai senkö takia, että on tullut taas paha olla, tuntee itsensä rumaksi. Ja ruma on lihava? Mutta jäljellä on enää vain luuta ja nahkaa, koska lihakset ovat jo kadonneet energian tarpeessa..."

En tiedä miten minun kävisi jos onnistuisin laihtumaan. Usein olen aika äärimmäisyyksien ihminen. Toki minäkin haluan laihdutta myös ulkonäön vuoksi, mutta ennen kaikkea terveyden. Ja sen vuoksi, että eläminen muutenkin olisi helpompaa. Olisi kiva revittää koirien kanssa pitkin metsiä. Niin, revittelenhän minä nytkin, tosin sen revittelypuolen hoitavat lähinnä koirat, minä kun en jaksa juosta 50m enempää ennen kuin tulee olo, että kuolen. Eikä se hyppely tällä painolla välttämättä edes ole niin fiksua. Muutenkin rutisee jo polvet esim. portaita noustessa. Luultavasti saisin kehuista lisää motivaatiota jatkaa laihduttamista. Jos vain pääsisin siihen asti, että joku muukin huomaisi minun laihtuneen. Ne pari kiloa, jotka yleensä onnistun laihtumaan, huomaan ainoastaan minä itse. Paria kiloa pidemmälle en ole juuri koskaan päässyt. Olisin varmaan oikein malliesimerkki jojolaihduttajasta. Laihtuu pari kiloa, lihoo 5 takaisin.

Minun ongelmani on se, että innostukseni ei kestä kovin kauaa. Motivaationi katoaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi että tällaista painoa ei todellakaan ihan kuukaudessa parissa tiputeta. Ei, ei missään nimessä. Kyse on enemmänkin turhautumisesta ja epätoivosta. Urakka tuntuu aivan liian ylivoimaiselta ja yksi repsahdus yleensä riittää katkaisemaan koko yrityksen. Vaikka laihduttaminen, eihän se periaatteessa ole ollenkaan vaikeaa. Sen voi kiteyttää yhdellä lauseella: Kuluta enemmän kuin syöt. Minun (ja aika monen muunkin kohdalla luultavasti) se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Se ei ole yksinkertaista silloin, kun ei osaa suhtautua ruokaan ja syömiseen normaalisti.

Ruoka, on se sitten tavallista ruokaa, tai jotain epäterveellistä (varsinkin jälkimmäistä) saa minunlaiseni ihmisen unohtamaan kaiken sen tiedon mitä minullakin sen suhteen on. Se on kuin jokin yhtäkkinen tapahtuma, joka saa sinut jäämään paikoillesi toljottamaan monttu auki, unohtaen kaiken muun ympärillä olevan. Sitä ruoka on minulle. Kun aivoni rekisteröivät ajatuksen nälkä, syöminen, ruokaa tms., kaikki muu unohtuu. Todellisuus voittaa vasta sen jälkeen, kun on jälleen paha olla, tai jos jostain syystä sillä kertaa on tullut syötyä edes suht normaalisti. Tai no, yleensä minulle tulee vähintään henkisellä tasolla paha olla syömisen jälkeen. On vaikea käsittää, miten niinkin tavallisesta asiasta on voinut muodostua niin suuri ongelma.

Palatakseni tuohon ystäväni kirjoitukseen. En tiedä miten minun kävisi. Eihän sitä periaatteessa voikaan tietää. Kuvittelisin kuitenkin, että en menisi aivan äärimmäisyyksiin jos saavuttaisin normaalipainon. Ajattelen näin siksi, että vaikka olenkin ollut koko pienen ikäni syömävammainen, en silti koskaan ole sortunut esim. oksentamiseen (yrittänyt toki joskus monta monta vuotta sitten, mutta jäi onneksi yitykseksi) tai laihduttaessani mihinkään hulluuksiin (tyyliin syön vain leivän päivässä).

Tilanne ei kuitenkaan ole muuttunut. Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen olen syönyt herra ties kuinka paljon kaikkea roskaa. Roskaruokaa, karkkia, suklaata. Eilen illallakin vedin yhdeltä istumalta suklaalevyn. Hyi saatana. En ole muistanut syödä aamupaloja (koska olen nukkunutkin sikamyöhään), olen syönyt 1-2 aivan liian suurta ateriaa päivässä, käynyt syömässä ulkona aivan liian monta kertaa... lista voisi olla taas loputon jos jaksaisin listata kaiken. Miten hemmetissä tämän kierteen saa katkaistua? Miten pystyin aiemmin olemaan yli kuukauden lakossa kaikesta? Tuosta noin vain? Haluan sen kyvyn takaisin. Tosin, tarvitsisin niin pitkän lakon, että halu mässätä häviäisi kunnolla ja paluuta ei saisi tapahtua. Tuossakin asiassa olen kuitenkin äärimmäisyyksien ihminen. Tiedän, että minun pitäisi lopettaa kerralla kaikki paskan sisuksiini lappaminen. Minun kohdallani ei kuitenkaan onnistu "kerran viikossa karkkipäivä" - menetelmä. Lipsuisin siitä todella nopeasti. Toisaalta taas laihduttamisen suhteen minun pitäisi edetä pienin askelin. En pystyisi muuttamaan elämäntapojani kertaheitolla. Menisin ojasta allikkoon.

Noh, nyt ei ehdi jaapata enempää. Täytyy alkaa tekemään kotiaskareita. Voisin yrittää syömistäkin. Pelottaa jo ajatuskin :E